Mitä sitten kun on vaan niin täynnä kaikkea sitä tätä tuota
ja ei vaan jaksa enää.
Lupaukset rikotaan, aivan kuin vahingossa. Eikä silloin edes kaduta kun kadotaan toiseen maailmaan, joka ei ole tässä tuossa siinä siellä silloinkaan kun joku huutaa apua. Ehkä se olenkin minä itse. Huutanut apua jo liian kauan ettei enää usko tarvitsevansa apua vaan oppii pärjäämään omillaan.
Mä olen tuuli sun hiuksilla
sade valumassa noroina olkapäille
ukkosen lailla raivoamassa pimeyteen
ja höyry sun kaakaokupissa ilman kermavaahtosaareketta.
Minä olen kaikki nuo ja vielä enemmän.
Kunnes päästän irti, en ole enää mitään.
Miksi syksy, miksi talvi
kun tiedän etten pysty siihen
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti