080

kun huomenna aamun ensisäteet lankeaa peltoaukioilla heräävien puiden syksynruskeille oksille, minä nukun. nukun. nukun yhdeksältä ja yhä kymmeneltä. syksyllä ja yönmustaa verhoavilla iltataivailla on sellainen vaikutus. enkä toivo luovani sanoja surusta joka kohtaa talven ensimmäisinä oikeina päivinä kun maailma tuntuu paskemmalta nukkuessaan siinä pimeässä, minä jälleen siinä itsemurhassa.

siinä kun liekö toista vai kolmatta vuotta elän toistaen sanoja muunmuassa siitä etteikö terä enää rikkoisikaan valkoista pitsistä ihoani, muistatteko. kuinka kliseistä naivismia, ja jotain siinä pidän kauniina. lähinnä sanoja joista pidän, en niinkään verestä konkreettisena, paitsi pahoina päivinä 

(lukuunottamatta niitä seuraavia viikkoja

kun käsiä nuolevat hihalliset paidat,

koska tämä on salaisuus ja

todella epäkorrektia hyi)