053

Mä voisin taas kaivaa itseni mullan alle omin kuivin sinisin käsin, rikkinäisin sormin sinne helvettiin asti minne mä kuulun. Mikään ei helpota, mikään umpisolmu ei aukea vaan kiristyy kurkun ympärille tiukemmin. Kohta mä huomaan tukehtuvani omaan taakkaani sinne paskan alle, jota viimeistelee kymmenenmillinen köysi kurkun ympärillä. Rusetille solmittu.

Vastuuntunto katoaa, mä olen niin holtiton. Lapsellinen, heikko ja sisältä tyhjä. Täynnä sitä mustaa ja sakeaa samettista niinkuin aina. Kahvipöytäkeskustelussa olisi tehnyt mieli ylpeillä aiheeseen liittyen niiden 20 menetetyn kilon ylpeilyllä. Mutta koska mä olen yhä liian iso, se ei olisi sopivaa laisinkaan.

Mun päivät on sitä samaa mättämistä ja tyhjentäytymistä. Ja silloin mä toivon, että 17 turhaan kulutettua vuotta mä menettäisin tukehtumalla omaan oksennukseeni.

Ei, mulla ei mene hyvin vaan hyvin paskasti. Ja toivon yhä miniatyyriminää, sitä neljänkymmenenviiden kilon pikkukeijua, ja sisäistä pikkyttöä esiin jota mä en koskaan ollut. Isoudelle menetetty lapsuus, mä tahdon takaisin. Ja yritän, mä yritän. En tarpeeksi. Ja pian mä teen parannuksen. Sen vuoden takaisen 7 kiloa kuukauteen. Mä lupaan.