Mä en halua olla täällä enää. Se ei meinaa, että mä tahdon kuolla. Mutta miten mä jaksaisin vielä näin kuin nyt mä olen. Mä teen elämisestä vaikeaa kanssaihmisille, mä teen taidetta pettymyksentunteesta. Koska minä olen. Laiska ja huono ja kerrassaan kelvoton. Rappionuori, tuleva ketjupolttaja-alkohlisti kenties, nisti. En mä pelkää sitä. Ei mun tarvitse. Mut pidetään pinnalla kyllä, enkä minä huku. Ellen itseinhoon ja itsetuhoon, kaikkeen siihen itsessäni. Minä niin vihaan. Ja toivon, että kestän vielä hetken. Jos en, parsikaa mut kokoon taas ja tehkää joku ehjäksi. Kai siihen tarvitaan taideterapiaa, psykoterapiaa ja kemikaaleja. Niihin minä en suostu, en koskaan. Nenämahaletkuun, kun olen tarpeeksi pieni. Kevyt ja kaunis, sitä en tule anteeksi pyytämään. Anteeksi silti.
Mä olen ehkä uinut yli alkoholisti-ketjupolttaja-nistitulevaisuudesta, vaikka vakaasti vielä keväällä en koskaan nähnyt selvää päivää enkä edes välittänyt siitä. Pumpuli pään sisällä oli kaunista, en kestänyt todellisuuden tukahduttavaa kämmentä joka iski kasvoille kaman loppuessa, mutta tässä mä olen, ainakin melkein kuivilla ja elämä maistuu ehkä ihan vähän paremmalta
VastaaPoista