Viimeyönä mä kuuntelin kaatosateen paiskautumista puihin ja ukkosen tasaista murinaa taivaalla. Seurasin violetteja välähdyksiä taivaalla nenä kiinni ikkunassa. Milloin siirryin olohuoneen kautta keittiöön ja takaisin mun huoneeseen.
Luin Ihanaa merta ja pyyhin kyyneleet Enkelipojan paitaan, joka tuoksui aivan siltä. Kolmas päivä ilman lämpöä ja läheisyyttä, se tappaa mua hitaasti.
Miten mä en tajunnut kuinka voi olla näin kiinni kasvanut ihmiseen. Kiintynyt.
Ja kuinka voikaan pelätä vetävänsä toisen mukaan tähän sameaan mukatodellisuuteen, jossa ainoa ajatus on olla pieni pienempi pienin kaikista. En voi estää, en voi auttaa, tehdä mitään. Kun en itsekään ole ehjä, ja mun ajatukseni samassa synkkyydessä. Ainakin on joku joka ymmärtää, tällä kertaa ihan oikeasti.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti