Sanoinkuvaamaton ahdistus omaa kehoa kohtaan. Mä olen lihava, mä olen huono, mä olen arvoton.
Viikossa on ehtinyt tapahtua paljon. Mä olen kadottanut itseni. Löytänyt tilalle ruokaa ja itseinhoa. Itken.
Uskon uuteen alkuun.
Pois tästä läskisestä lämmöstä, joka tappaa mut. Kauniiseen kadotukseen, pieniä ympyröitä ja loputtomia kierteitä joiden kulkemiseen mä kulutan jalkapohjia. Ei ole muuta kuin tämä. Ja Enkelipoikani, joka sanoo että olen hyvä juuri näin. En itselleni.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti