mun silmät alkaa vajota mustuuteen vaikka hetken olin pinnalla. pintakosketus oli hassua kuplivaa onnentunnetta, hengenvetoja pinnan päälipuolella eikä aina vettä keuhkoissa.
ja tadaa, se nappaa kiinni pohjalta kun seronilia tarvitseekin isomman annoksen. kiitos mun puutteelliset aivoni, onnellisuushormonia vaatien.
välillä mä kaipaan päivittäisannoksina numerologiaa ja pieneneviä lukuja vaa'alla. kaikki pyörii yhä tässä, löyhästi mutta umpisolmulla. ja mä pelkään vähän sillä silmät hapuilee verinoroja käsivarsilta. se on takana, säästän ihon tatuointeja varten (oli lupaus itselleni ja sairaanhoitajalle jonka luona käyn). uusi aika tammikuulle nimittäin.
mä huomaan mun että mulla on mahdollisuus selviytyä kun talvi ja pimeys eivät masennakaan. yksinäisyys vain. tuntuu että mun turvaverkostoon kuuluvat enää perhe ja rakas.
kyllä mä selviän, varmasti (luuletteko?). enkä palaa sairaalaan tiputettavaksi ainakaan.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti