048

Mun olo on ikävää, toiveikkuutta, huonommuutta, epäonnistumista, välittämistä ja mä olen liian iso ja mun on kylmä. Kymmenen jälkeen ei syödä, huomenna ei syödä, ei syödä kolmeen päivään. Ei koska mä päätin. Vaikka pyörryn niin mä jatkan, mä yritän.

Miksikö.

Koska tyhjyys on hyvä tunne, siitä tulee kaunis olo ja se vaan vie mukanaan. Ei sitä osaa selittää, sillä ruoka kun on läskistä lämpöä, eikä muuta kuin hetken huumaa ja seuraavien päivien surua. Ahdistusta en tahdo, pienemmät luvut vaa'assa kun olin jo xx,1 kg. Takaisin, alemmas ja mun tavoite ei ole enää se mikä se oli. Janoan alemmas.

Mä tiedän, että vaikka mä vihaan itseäni tässä niin mun on pakko tulla toimeen. Mä en ole pieni toiveilla, vaan se vaatii vastineita itselleen. Niitä mä annan, jotta saan omani. En pääse pakoon tätä kehoa, mä elän siinä vain koska on pakko.

Mä selviän kyllä, mä tiedän että tekin vaikka tilanne oliskin toivoton ajoittain.

Voimakasta syksyä, olette tärkeitä ♥

anteeksi etten mä ole kommentoinut takaisin >: