Toissayönä itkin itsemurhaa, jota ei koskaan tapahtunut.
Alkoholinsekainen pää täyttyi itkupuroista, posket joita kukaan ei pyyhkinyt kuiviksi. Mun sormet mustina silmämeikistä. Ne lohdutti ettei sille mitenkään käy, kuitenkin se rakastaa mua.
Mutta silti, silti... ei suljeta pois mahdollisuuksia kun minuakin ahdisti ja ranteista olisin sen punaisen pois vuodattanut.
Verinaarmuja käsiin, tyhmä vai tyhmä pää.
Väinö on sen nimi, mun rakkaani, mun oma kanilapseni. Joka mua ensiviikosta alkaen yksinäisinä pimeinä öinä lohduttaa ja kuuntelee. Kun kukaan muu ei.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti