En valehtele ja sano, ettei täysi olo ahdista. Aina se on ollut niin. Eikä syömättä oleminen tule kysymykseen nyt. En osaa enää. Se palaa taas vaikka päästäisin nyt irti. Se ei mene koskaan pois. Minä en pääse sitä pakoon. Se on minussa ja seuraa varjon lailla. Mustat kätensä pitää kiinni olkapäistäni ja kynnet raapivat kaulaa. Ajatukset palaavat ja katoan eilispäiviin, niihin muistoihin joita ei saanut unohtaa.
Nautin vielä kun voin. Sadepilviä ja ukkosmyrskyjä järven yllä, joka aamuauringossa kimaltelee tuhannen timantin lailla. Hukun.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti